Arto Lappi: Taivaan pohjassa laulavat valaat. Valitut runot 2000–2018. Enostone. 299 s.
VALITUT runot tapaavat käydä tekijän tuotantoa läpi aikajärjestyksessä. Tamperelainen Arto Lappi tekee toisin. Hän on kirjoittanut valittuihinsa joukon uusia runoja ja järjestänyt varhaisemmat aiheitten mukaan.
Ratkaisu on hyvä. Monet runot ovat hyvinkin onnistuneita, tiiviitä ja moneen suuntaan aukeavia. Toiset hieman yksioikoisia ja pehmeitä, vähään tyytyviä. Tosin vähään tyytyminen on Lapin runousopin ytimessä.
Siihen vähään aukeaa aina välillä joitain yllättävää, ja pieni kasvaa suureksi: ”Myönnyn maailmaan / sellaisena kuin se on. / Ja yhtäkkiä / narahtaa avautuen / mihin se selkänsä nojaa.”
Näin kuuluu yksi valikoiman lukuisista tankamittaisista runoista. Kaksi lausetta, viisi- ja seitsentavuisia säkeitä. Japanilaisen mitan käyttö kertoo jo paljon, missä liikutaan. Jopa kirsikankukat tulevat mainituiksi.
MUUTENKIN Lappi pyrkii itämailta tuttuun tyyneyteen ja pidättäytyy lyhyessä muodossa. Moinen tiiviys on aikansa kietovaa.
”Sisäistäneenä / taivaan jonka heijastaa / kastepisara / kukkiva hauraampana / kuin nostattamansa maa”. Runot ovat juuri näin viehkoja, pienimuotoisia, monin paikoin arvoituksellisia.
Kun Lappi paikoin vähän avartaa pienuuden estetiikkaa, arvoituksellisuus katoaa mutta maisema avartuu. Sen toivookin välillä avartuvan, sillä niin paljon liikutaan takapihan tai muun maapläntin kokoisessa tilassa.
Luonto ja itämainen runous ovat kelvollisia lähtökohtia, mutta joskus niitä toivoisi ravistettavan vähän lisää, jotta ne tarjoaisivat enemmän kuin korentoja ja suvantoja. Lapin luonto – ja hän kuvaa tosiaankin myös tuntureitten luontoa – on kuin tyyni ihmismielen heijastus. Kuin englantilaisten imagistien runot 1900-luvun alkupuolelta.
IMAGISTIT saivatkin vaikutteita Kiinasta ja Japanista. Pelkkä ulkoinen kuva riittää. Muu elämä vain uhkaa kadota ympäriltä.
”Jätän ajatukset viisaammille”, Lappi kirjoittaa yhdessä nelirivisessä runossaan. Ei näihin runoihin enempää ajatuksia kaipaa. Kun runoja on mukana lähemmäs tuhat, hyviä ja loistaviakin on joukossa jokunen sata. Omaa vaatimattomuuttaan julistavia runoja olisi sen sijaan huoletta karsia.
Ei kukaan muu runoilija saane silti yhtä paljon irti ruohonkorsien ja hiekanjyvien kokoisista kohteista:
”Vastasaapunut / näet hiekanjyvissä kraatereita / lasinpalat hohtavat opaaleina”, alkaa runo, joka otaksuu viattomuuden olevan jumalten joukossa.